Monday, May 25, 2015

Rukous avaa tien ( Prayer opens the way )



Rukous on kaikki kaikessa. Joku sanoo, että se on minun puhettani Jumalalle, toinen että rukouksen kautta Jumala puhuu meille. Tärkeintä on, että meillä on säännöllinen rukouselämä.


Rukoukseen on kiteytynyt kirkkomme vuosisatainen tai tuhantinen kilvoitteluperinteemme. Sen kautta me liitämme itsemme kirkkomme opetukseen ja se on verraton tapa oppia tuntemaan Jumalan tahto. Evagrios Pontoslainen totesi, että se joka rukoilee, on teologi ja se joka on teologi, rukoilee.


Eräs huipentuma tästä rikkaasta rukousperinteestämme on meditatiivinen Jeesuksen rukous Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!


Rukous alkaa huuliltamme ääneen lukien, josta se siirtyy mieleemme sanattomaksi hiljentymiseksi ja nousee tai laskee lopulta sydämeemme, jolloin siitä tulee alati jatkuvaa rukousta. Tämä on rukousta aidoimmillaan, hesykhiaa, mielen hiljaisuutta. Se kirkastaa ja jalostaa ajatuksemme sanamme ja tekomme.


Jeesuksen rukous on vastalause monisanaisiin rukouksiimme ja pyyntöihin, joihin ajatuksemme tuntuvat joskus hukkuvan. Jeesuksen rukous on puhdasta yksinkertaisuutta, jossa keskitymme vain kahteen asiaan, Jeesukseen Kristukseen ja armahtamiseen. Se tyhjentää mielen ja nostaa eteemme kirkkaimmaksi timantiksi Jeesuksen nimen ja siihen turvautumisen.

Pyydä Jumalalta rukouksen armolahjaa, niin huomaat, että jaksat rukoilla yhä useammin, enemmän, keskittyneemmin ja suuremmalla antaumuksella. Siitä kasvaa sisäinen ilo, jota kaipaat yhä enemmän elämässäsi. Pyydä Häneltä vapautusta vihasta ja hädästä, niin pian huomaat, että tyyneys valtaa alaa mielessäsi.


Rukouksen tiessä on jotain erikoista. Me tulemme pyhiksi vasta silloin, kun huomaamme oman syntisyytemme ja nojaamme Jumalan armoon. Vasta kun kykenemme samaistamaan Autuuden lauseet elämäämme, me olemme lähellä. Kun me olemme hengessä köyhiä, nälkäisiä, vainottuja, armahtavia ja sävyisiä. Meitä ei pelasta se, että me olemme valmiita, vaan se vie meidät tuhoon. Meidät pelastaa kaipaus pyhyyteen ja sen ymmärtäminen, ettemme kykene yksin pelastumaan.


Entä jos huomaammekin rukoillessamme, ettei meillä olekaan mitään tunnustettava tai kaduttavaa? Se merkitsee sielumme väsymistä ja kylmenemistä. Moni meistä törmää tähän tilanteeseen aika ajoin, mutta siitä voi päästä eteenpäin kun muistaa muutaman asian. Jokaiseen rukoushetken pitää keskittyä erityisen huolellisesti. Jos luet hajamielisesti iltarukouksia, eivätkä ne saa sijaa sinussa, aamurukoukset tulevat olemaan entistä vaikeampia. Seuraavat rukoushetket voivat olla hyvin vaativia.


Itse luen entistä enemmän rukouksia, jos tunnen sydämeni kylmenevän rukoukselle. Silloin olen usein huomannut, että sydän alkaa pehmetä ja heltyä ja nöyryys palaa mieleen. Toinen vaihtoehto on lukea rukoukset entistä hitaammin ja suuremmalla ajatuksella. Joskus mieltä on rasitettava ihan todella ja todellinen hartaus syntyy vasta selkeän työntekemisen jälkeen.


Itse pyrin ajattelemaan, että kyse on kuuliaisuudessaan ja itsekurista. Laiskuudelle ja velttoudelle on helppo antaa periksi ja meidän pitää nähdä vaivaa rukouksemme eteen. Kun rukous on vaikeaa, uskon, että paremmat ajat on koittamassa, jos vain jatkan. Jos lopetan nyt, niin silloin parempia aikoja ei koskaan voi silloin tulla.

Kun me rukoilemme säännöllisesti, meidän hengellinen herkkyytemme kasvaa. Me huomaamme yhä selvemmin kaikkia synnillisiä asioita, joita sanomme ja mietimme. Me löydämme itsestämme paljon piileviä asenteita ja tuomitsemista. Huomaamme miten kaukana me olemmekaan kaikesta siitä hyvästä, johon meidät luotiin.


Saatamme myös hyvin usein kieltäytyä pitämästä tehtyä syntiä syntinä, ja selvitämme sen tekemisen jopa välttämättömäksi. Selittelemme ja puolustelemme tekojamme. Siirrämme vastuun toiselle, kuten Aadam ja Eeva paratiisissa. Saatammepa myös oikeuttaa syntimme ja tehdä sen tekemisen välttämättömäksi.




Rukouksen lahja


Keskity ja hiljenny, hengitä syvään ja sulje kaikki huolet mielestäsi. Toista mielessäsi rukouslauselmaa, Jumala puhdista minua syntistä ja armahda minua!


Kuvittele itsellesi ne asiat, joissa rukouksessa puhutaan ja erityisesti ne puutteet, joista siellä puhutaan. Kun rukouksessa sanotaan, että puhdista minut synneistäni, ymmärrä, että sinä olet tahrannut itsesi synnillä. Jos pyydät puhdistusta synneillesi, sinun on tunnettava itsesi synnin tahraamaksi, jotta voisit saada puhdistuksen armon sielullesi. Kautta aikojen kirkkomme isät ovat sanoneet, ettei synnin sairautta ei voida sielustamme puhdistaa, ellemme näytä haavoja lääkärillemme. Jos kiellämme koko sairauden olemassaolon, emme voi saavuttaa parannusta.


Tunnetko rukouksessa mainitut puutteet omaksesi? Tunnetko itsessäsi ne samat puutteet, jotka Kristuksellakin oli? Hän oli nälkäinen, koditon, hengessään köyhä, tässä maailmassa sureva ja rauhaa rakentava. Aivan kuten Autuuden lauseissa sanotaan. Oletko poistanut näitä puutteita lähimmäiseltäsi vai lisännyt hänen taakkansa.

Itse koen erityisesti pappina, että esirukoukset toisten puolesta ovat hyvin tärkeitä. Melkein yhtä tärkeää on kuitenkin löytää myös henkilökohtaisten rukousten kautta oma syyllisyys ja vieraantuneisuus Jumalan edessä. Samalla ne herättävät voimakkaan tunteen myös siitä, että taivaalliset esirukoilijat auttavat minua kilvoittelussani. Noiden rukoukseen kautta minä liityn siihen samaan rukoilijoiden joukkoon, jotka vuosisatojen ajan ovat hiljentyneet ikonin edessä.


Joskus me saatamme odottaa jotakin muuta itsellemme palkkioksi uurastuksestamme ja se voi olla kova paikka meille. Olemme tottuneet usein siihen maailmassa, että meidät palkitaan työstämme ja uhrauksemme korvataan. Me rukoilemme ja pyydämme jotain erityistä, riippumatta siitä, onko siitä meille edes hyötyä. Tätä sanotaan palkaksi mutta kristittyinä meidät on kutsuttu uhrautumaan. Meidän pelastuksemme ei ole Jumala antama palkka vaan pelastuksemme perustuu armoon. Siksi meidänkin pitää armahtaa, olettamatta palkkiota siitä. Ja mihin meidän palkkiomme edes riittäisi jos vertaamme sitä synteihin, joihin me olemme langenneet?


Vain rukouksen kautta me voimme nähdä oman keskeneräisyytemme ja tästä syntyy tilaa Luojallemme. Hän toivoo, että me kadumme, jotta hän voisi koota meidät uudelleen. Tästä syntyy todellinen paasto ja se avaa tiemme kohti rakastavaa Isää.