Η Ψυχική Υγεία των Παιδιών - π. Παύλος (Μητροπολίτης Σισανίου & Σιατίστης)

Rukous avaa tien ( Prayer opens the way )

Rukous on kaikki kaikessa. Joku sanoo, että se on minun puhettani Jumalalle, toinen että rukouksen kautta Jumala puhuu meille. Tärkeintä on, että meillä on säännöllinen rukouselämä.


Rukoukseen on kiteytynyt kirkkomme vuosisatainen tai tuhantinen kilvoitteluperinteemme. Sen kautta me liitämme itsemme kirkkomme opetukseen ja se on verraton tapa oppia tuntemaan Jumalan tahto. Evagrios Pontoslainen totesi, että se joka rukoilee, on teologi ja se joka on teologi, rukoilee.


Eräs huipentuma tästä rikkaasta rukousperinteestämme on meditatiivinen Jeesuksen rukous Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!


Rukous alkaa huuliltamme ääneen lukien, josta se siirtyy mieleemme sanattomaksi hiljentymiseksi ja nousee tai laskee lopulta sydämeemme, jolloin siitä tulee alati jatkuvaa rukousta. Tämä on rukousta aidoimmillaan, hesykhiaa, mielen hiljaisuutta. Se kirkastaa ja jalostaa ajatuksemme sanamme ja tekomme.


Jeesuksen rukous on vastalause monisanaisiin rukouksiimme ja pyyntöihin, joihin ajatuksemme tuntuvat joskus hukkuvan. Jeesuksen rukous on puhdasta yksinkertaisuutta, jossa keskitymme vain kahteen asiaan, Jeesukseen Kristukseen ja armahtamiseen. Se tyhjentää mielen ja nostaa eteemme kirkkaimmaksi timantiksi Jeesuksen nimen ja siihen turvautumisen.

Pyydä Jumalalta rukouksen armolahjaa, niin huomaat, että jaksat rukoilla yhä useammin, enemmän, keskittyneemmin ja suuremmalla antaumuksella. Siitä kasvaa sisäinen ilo, jota kaipaat yhä enemmän elämässäsi. Pyydä Häneltä vapautusta vihasta ja hädästä, niin pian huomaat, että tyyneys valtaa alaa mielessäsi.


Rukouksen tiessä on jotain erikoista. Me tulemme pyhiksi vasta silloin, kun huomaamme oman syntisyytemme ja nojaamme Jumalan armoon. Vasta kun kykenemme samaistamaan Autuuden lauseet elämäämme, me olemme lähellä. Kun me olemme hengessä köyhiä, nälkäisiä, vainottuja, armahtavia ja sävyisiä. Meitä ei pelasta se, että me olemme valmiita, vaan se vie meidät tuhoon. Meidät pelastaa kaipaus pyhyyteen ja sen ymmärtäminen, ettemme kykene yksin pelastumaan.


Entä jos huomaammekin rukoillessamme, ettei meillä olekaan mitään tunnustettava tai kaduttavaa? Se merkitsee sielumme väsymistä ja kylmenemistä. Moni meistä törmää tähän tilanteeseen aika ajoin, mutta siitä voi päästä eteenpäin kun muistaa muutaman asian. Jokaiseen rukoushetken pitää keskittyä erityisen huolellisesti. Jos luet hajamielisesti iltarukouksia, eivätkä ne saa sijaa sinussa, aamurukoukset tulevat olemaan entistä vaikeampia. Seuraavat rukoushetket voivat olla hyvin vaativia.


Itse luen entistä enemmän rukouksia, jos tunnen sydämeni kylmenevän rukoukselle. Silloin olen usein huomannut, että sydän alkaa pehmetä ja heltyä ja nöyryys palaa mieleen. Toinen vaihtoehto on lukea rukoukset entistä hitaammin ja suuremmalla ajatuksella. Joskus mieltä on rasitettava ihan todella ja todellinen hartaus syntyy vasta selkeän työntekemisen jälkeen.


Itse pyrin ajattelemaan, että kyse on kuuliaisuudessaan ja itsekurista. Laiskuudelle ja velttoudelle on helppo antaa periksi ja meidän pitää nähdä vaivaa rukouksemme eteen. Kun rukous on vaikeaa, uskon, että paremmat ajat on koittamassa, jos vain jatkan. Jos lopetan nyt, niin silloin parempia aikoja ei koskaan voi silloin tulla.

Kun me rukoilemme säännöllisesti, meidän hengellinen herkkyytemme kasvaa. Me huomaamme yhä selvemmin kaikkia synnillisiä asioita, joita sanomme ja mietimme. Me löydämme itsestämme paljon piileviä asenteita ja tuomitsemista. Huomaamme miten kaukana me olemmekaan kaikesta siitä hyvästä, johon meidät luotiin.


Saatamme myös hyvin usein kieltäytyä pitämästä tehtyä syntiä syntinä, ja selvitämme sen tekemisen jopa välttämättömäksi. Selittelemme ja puolustelemme tekojamme. Siirrämme vastuun toiselle, kuten Aadam ja Eeva paratiisissa. Saatammepa myös oikeuttaa syntimme ja tehdä sen tekemisen välttämättömäksi.




Rukouksen lahja


Keskity ja hiljenny, hengitä syvään ja sulje kaikki huolet mielestäsi. Toista mielessäsi rukouslauselmaa, Jumala puhdista minua syntistä ja armahda minua!


Kuvittele itsellesi ne asiat, joissa rukouksessa puhutaan ja erityisesti ne puutteet, joista siellä puhutaan. Kun rukouksessa sanotaan, että puhdista minut synneistäni, ymmärrä, että sinä olet tahrannut itsesi synnillä. Jos pyydät puhdistusta synneillesi, sinun on tunnettava itsesi synnin tahraamaksi, jotta voisit saada puhdistuksen armon sielullesi. Kautta aikojen kirkkomme isät ovat sanoneet, ettei synnin sairautta ei voida sielustamme puhdistaa, ellemme näytä haavoja lääkärillemme. Jos kiellämme koko sairauden olemassaolon, emme voi saavuttaa parannusta.


Tunnetko rukouksessa mainitut puutteet omaksesi? Tunnetko itsessäsi ne samat puutteet, jotka Kristuksellakin oli? Hän oli nälkäinen, koditon, hengessään köyhä, tässä maailmassa sureva ja rauhaa rakentava. Aivan kuten Autuuden lauseissa sanotaan. Oletko poistanut näitä puutteita lähimmäiseltäsi vai lisännyt hänen taakkansa.

Itse koen erityisesti pappina, että esirukoukset toisten puolesta ovat hyvin tärkeitä. Melkein yhtä tärkeää on kuitenkin löytää myös henkilökohtaisten rukousten kautta oma syyllisyys ja vieraantuneisuus Jumalan edessä. Samalla ne herättävät voimakkaan tunteen myös siitä, että taivaalliset esirukoilijat auttavat minua kilvoittelussani. Noiden rukoukseen kautta minä liityn siihen samaan rukoilijoiden joukkoon, jotka vuosisatojen ajan ovat hiljentyneet ikonin edessä.


Joskus me saatamme odottaa jotakin muuta itsellemme palkkioksi uurastuksestamme ja se voi olla kova paikka meille. Olemme tottuneet usein siihen maailmassa, että meidät palkitaan työstämme ja uhrauksemme korvataan. Me rukoilemme ja pyydämme jotain erityistä, riippumatta siitä, onko siitä meille edes hyötyä. Tätä sanotaan palkaksi mutta kristittyinä meidät on kutsuttu uhrautumaan. Meidän pelastuksemme ei ole Jumala antama palkka vaan pelastuksemme perustuu armoon. Siksi meidänkin pitää armahtaa, olettamatta palkkiota siitä. Ja mihin meidän palkkiomme edes riittäisi jos vertaamme sitä synteihin, joihin me olemme langenneet?


Vain rukouksen kautta me voimme nähdä oman keskeneräisyytemme ja tästä syntyy tilaa Luojallemme. Hän toivoo, että me kadumme, jotta hän voisi koota meidät uudelleen. Tästä syntyy todellinen paasto ja se avaa tiemme kohti rakastavaa Isää.

Ζωή του Αγίου Ιωάννη του Ρώσου

Three moving miracles of St. John the Russian

St. John the Russian
An unbelieving physician is miraculously healed

At Limne of Evia lived and worked a physician named Mantzoros. As a physician he was very good, but he did not believe in Christ, and of course did not wish to hear questions about religion and the soul. He was against religion, and his opinions were harsh on the subject of Christianity.

One day, he however became very sick. This illness had struck this unbelieving doctor with terrible pains as soon as it arrived. Amidst unbearable pains, he was taken to the Hospital of Chalkida. There, due to his illness, they were unable to help him, so they sent him to the Athens clinic “Pantocrator”, which is on September 3rd road. There they took x-rays and and ran blood tests, which showed that he had a problem with his large intestine...The physicians of the Hospital, therefore, said that if he agreed, he would be operated on the next day. He agreed, based on the medical knowledge that he had. But the words of his brethren: “Take hope in the Almighty, O brother”, led him to a spontaneous prayer from his soul the night before his surgery. He entreated God, not only to make him well, but to forgive him for the disbelief which he had shown for so many years.

During his prayer, someone knocked on his door and entered. It was a beautiful young man, who opened his door and entered the doctor's room.

“What do you have?” he asked.

“I am very sick” the doctor answered.

“But you don't have anything wrong with you” he replied.
“What are you saying, my Christian? I have colon cancer of the final stage, and tomorrow I am going to surgery. Do you understand what is going on?”

The young man replied “You don't have anything wrong with you anymore. I made you well.”

“Don't you have any shame talking like this to a sick man?” the doctor said, “Are you just trying to calm me down?”


“I am Saint John the Russian. If you insist, have the surgery tomorrow, and you will be convinced that nothing is wrong with you.” The young man disappeared.

The doctor was full of agony, and he rang the bell in his room to ask the nurses who the young man was who came to his room. However, not one of the nurses had seen anything. The next day, the sick physician went to the operating room for the surgery. The doctors were ready for the operation when they heard the doctor tell them that he didn't need the surgery, and that his health was good: “Saint John the Russian healed me”.

“What are you talking about?” they asked him, “We're in the 20th century, what are you talking about brother? Our brother must be out of it.”

Though the sick man had improved, they continued with the surgery. He went under anesthesia, and when they opened him up, they did not find any cancer. The Saint had done his miracle, and the doctors were astonished, and were looking at each other. The doctor was totally well. He relates this himself, wherever he goes. (from the book: “Lives of Orthodox Saints 9: Saint John the Russian”, published by Entheos Vios

"The Saint Was Helping Me To Pray"
Aikaterina M. from Athens related the following miracle of St. John the Russian in 1995, about her first visit to the Church of Saint John the Russian in Evia:
The first time I came here with my friends, I barely knew who St. John was, nor did I know what to expect, as I had never seen incorrupt relics before. At first I was shocked - the saint's body was certainly there, as it should not have been if it had been subject to the normal processes of nature, but his skin looked dark and a little withered, and I was fearful of coming any closer to the glass coffin. I finally gathered my courage and went up to look. His face was covered with a gold cloth, out of reverence, but I could clearly see his hands and wrists. I knelt down beside the coffin to pray, feeling that even if it seemed strange to me, I should still try to be respectful. I asked the saint to help me understand what I was seeing, and to know him. When I finished praying, I went to sit in a chair off to the side while I waited for my friends. I thought that I should pray some more, but I didn't know any prayers to St. John so I took out my Akathist Hymn to the Panagia, which I always carry with me, and told St. John that it was for him also. I begged him to forgive me for not having a special prayer for him alone.

Probably like most people, I often don't pray very deeply unless someone I love is ill or in danger, and this time I began read the Akathist to the Panagia in my usual way, although I tried hard to concentrate on the words. Suddenly, I felt that someone had come up and was standing next to me. I looked around quickly, but the nearest person was kneeling at the relics with his back to me, about a dozen meters away. I went back to my prayers, and although I didn't actually hear anything spoken aloud, I had the distinct impression that someone was praying to the Panagia with me, with great strength and love. I suddenly found myself praying with a depth I have never felt before or since - as if I was somehow in the middle of the prayer, and it was alive. I could feel the prayer moving up to heaven, and I knew in my soul that it was St. John himself, praying with me.

I was filled with such awe and joy at the nearness of the saint who was helping me to pray even though I had been afraid of him. It felt like Pascha, and as if I had just received the Holy Mysteries. I come to him now as often as I can.

The Cane
For many years, pilgrims to the shrine of St. John the Russian saw a simple cane standing before the glass-enclosed sepulchre. It belonged to an old woman, Maria Spaik, who was bent over from osteoporosis and had been unable to stand upright for eighteen years. In August 1978, he relatives brought her to the Church of St. John and lifted her in their arms so that she could venerate the relics. When Maria saw the incorrupt body of the Saint, she began to cry, asking St. John to help her. As she prayed over the relics, she felt an invisible hand touch her back. The old woman drew herself up erect. Tears appeared in the eyes of all the onlookers. The bells were rung, and a Supplication Service was sung in thanksgiving. The cane was left at the shrine as a memorial of the miracle. 

http://agapienxristou.blogspot.ca/2012/11/three-moving-miracles-of-st-john-russian.html